Tarinani

Matkani äitiyteen ja päihteettömyyteen alkoi 27. Joulukuuta 2024, kun tein positiivisen raskaustestin.

Olen aina halunnut äidiksi, mutta luulin etten voi enää raskautua. Tein 17 vuotiaana abortin lääketieteellisistä syistä. En sen jälkeen raskautunut, vaikka kuinka yritin silloisen kumppanin kanssa, jonka kanssa seurustelimme pitkään. 

Mun koko aikuiselämä on koostunut lähinnä päihteiden käytöstä. Olen 13 vuotiaasta asti pyörinyt kuudessa eri lastenkodissa. Sieltä oikeastaan löysin huumeet ja päihteidenkäyttäjät elämääni. Sinä vuonna, kun olin täyttämässä 18 vuotta, aloin käyttämään suonensisäisesti amfetamiinia miltei päivittäin. Poltin kannabista, söin lääkkeitä ja join. 
Olin tuolloin ammattikoulussa viimeisellä vuodella opiskelemassa matkailua. Mun opinnot keskeytyivät keväällä 2019 päihteidenkäytön vuoksi. Menin katkaisuhoitoon. Mulla oli sillon vahva tahto päästä irti päihteistä. Sain käytyä koulun ja valmistuin keväällä 2020. 
Sain koiran silloiselta ystävältäni, kun hänellä ei ollut sitä varaa pitää. Päiväni koostuivat koiran ulkoilutuksesta ja töistä. Hauskanpitoa oli satunnaisesti ja retkahduksia jonkun verran, mutta ne eivät kestäneet, kun sen yhden illan ja seuraavana päivänä oli niin hirveä morkkis, että tuntui kuolevan. Olin avopäihdepalveluiden piirissä puolitoista vuotta, kunnes ei enää nähty tarvetta sille.

Marraskuussa 2022 erosin pitkään kestäneestä suhteesta, joka piti sisällään väkivaltaa ja traumoja. Olin pakkomielteinen ja riippuvainen hänestä. Aloin turruttamaan eron tuomaa tuskaa päihteillä. Join joka päivä, poltin kannabista, käytin amfetamiinia ja satunnaisesti lääkkeitä. Rakastin valvoa. Semmosia 4-7pv putkia. Se valvomisen tuoma hulluus oli mun mielestä parasta huumetta. 
Toitottelin itselleni, että mä oon nyt vuoden lomalla. Oon ansainnu tämän. Mulla meni niin pitkään hyvin, ettei se haittaa, että vuoden nyt vedän.

Tuli kevät 2024 ja olin alkanut sekoilemaan pahasti somessa. Kuvuttelin tekeväni jotain snapchat vlogia. Haukuin mun vanhoja kavereita. Kerroin ihmisten asioita ja salaisuuksia. Haastoin riitaa ja uhosin. Mulla oli niin sanottu gangsta psykoosi päällä. Luulin olevani suomen kuningatar ja, että olen voittamaton. Mä voin tehä ja sanoa ihan mitä vaan, eikä kukaan voi mulle mitään. Olin tuonna vuonna noin kolmesti pahassa piripsykoosissa. Elin täysin omissa harhoissa ja kuvitelmissa. Juoksentelin missä milloinkin armeijamiehiä, agentteja ja helikopterimiehiä karkuun ja piilouduin. 
Yritin monta kertaa ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa. En saanut kuitenkaan oltua ilman, kun korkeintaan pari viikkoa ja sit taas lähti valvomisputki päälle. Kun kerran otin en voinut lopettaa. Mun oli pakko vetää päätyyn asti. Hakeuduin päihdehoitoon syyskuussa 2024 ja mut laitettiin puolen vuoden hoitojonoon. Ajattelin, että nyt on vielä puol vuotta aikaa narkata.

Ajoin kolarin lokakuussa 2024. Menetin auton hallinnan mutkassa ja suistuin ulos tieltä törmäten puusta puuhun. Mulla oli kaveri kyydissä ja hänen puoli autostaan meni täysin sisään puuhun törmäyksen johdosta. Selvittiin kuitenkin vain säikähdyksellä ja pintanaarmuilla. Auto tietenkin oli ihan paskana ja lunastuskunnossa. En ollut tietenkään selvinpäin tapahtuma hetkellä ja korttikin oli hyllyllä. Auto oli rahoituksella ostettu ja oppirahoja maksan edelleen. 
Tää tapahtuma pysäytti mua hieman, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Toivoin, että olisin kuollut ja jatkoin itsetuhoista käytöstäni vetämällä ja sekoilemalla. Tuntui, että mulla ei ollut enää mitään tai ketään. Rukoilin pelastusta.

Olin todella yksinäinen ja surullinen, vaikka ympärillä oli kokoajan ihmisiä, mutta nekin oli vaan hyväksikäyttäviä vetokavereita. Ei kukaan päihdemaailmassa ole oikeasti sun ystävä. Kaikki vaan etsii hyötyjä toisista. 

Mulla oli tuona vuonna paljon irtosuhteita ja aloinkin sitten marraskuussa ihan seurustelemaan ja muutin muka hänen kanssaan yhteen. No ei sekään, sitten kauvaa kestäny, kun loppu rahat ja aineet halusin palata kotiin. Mulla oli edelleen oma kämppä. Asusteltiin hetki hänen luonaan ja puhuttiin siitä meidän kotina. 
Hänen exänsä ja lapsensa äiti väitti olevansa taas raskaana hänelle ja oli sitten pettänytkin mua tän kyseisen naisen kanssa ja halusi ilmeisesti palata hänen luokseen. 
Tein itse positiivisen raskaustenstin 27.12.2024. Olin raskaana hänelle. Mun rukouksiin oltiin vastattu. Vauva! Mulle tuli syy elää ja lopettaa päihteet. Yksin ja itseni takia en siihen pystynyt. 
Siihen loppu mun päihde helvetti. Ensimmäinen kuukausi ilman oli yhtä tuskaa. Ärtymystä, sairastelua ja hikoilua. 
Tammikuussa mulla oli ensimmäinen neuvolakäynti. Kerroin rehellisesti kaiken kuka mä oon ja mitä oon viimeiset vuodet tehnyt ja vaadin päästä jonojen ohi päihdehoitoon. Jouduin odottamaan.

Tammikuun aikana lapsen isä kävi kerran mun luona kertomassa, kuinka exänsä raskaus etenee ja, että on toinen poika heille tulossa. Puhui jatkuvasti kyseisestä naisesta ja hänen raskaudestaan ja jo olemassa olevasta lapsestaan. Hän selkeästi painosti mua aborttiin, vaikkei sitä ääneen sanonutkaan. Teki vain selväksi, että oon yksin asian kanssa ja että vain exällään ja heidän lapsilla on merkitystä. 
Mulle selvisi tammikuun lopussa, että tää nainen oli saanut keskenmenon. Oikeasti hän ei missään vaiheessa ollut edes raskaana. Hänellä oli vain pakonomainen tarve saada meidät erilleen. Heidän suhdekuvionsa on semmosta sairasta on off:ia. Hyvä, kun he itsekkään edes tietävät missä menevät sen tiimoilta.

Tää nainen sai kuulla helmikuussa mun raskaudesta ja tuli laittamaan mulle tosi ikävää tekstiä. Haukkui mun lasta vahingoksi ja mua tyhmäksi. En kuulemma näillä taustoilla hänen mukaan saisi lastani edes pitää. Kukaan ei kuulemma tule rakastamaan tai välittämään lapsestani. Tahallaan kuulemma teen tällä nyt heidän elämästä vaikeaa. Alko tulla nimettömänä ennakoivia lastensuojeluilmoituksia, joissa väitettiin mun edelleen käyttävän. Kerrottiin mun itsetuhoisuudesta ja kuinka en ole turvallinen äiti lapselleni. Suositeltiin myös aborttia. Tän naisen äitikin sotkeentui tähän asiaan ja teki musta nimellisenä, sekä nimettömänä ilmoituksia. Oli selvästi heidän käsialaa.

Mulla alkoi 27. Helmikuuta 2025 avopäihdekuntoutus. Mulla alko viikottaiset käynnit päihdehoitajalla, missä alettiin työstämään riippuvuuden hoito ohjelmaa. Vaadin itseltäni, joka kerta seulan otettavaksi. Se on mun ja mun lapsen oikeusturva. 

Ilmoitin somessa olevani raskaana ja, että jätin entisen elämän taakseni. Sain paljon hyviä viestejä ja onnitteluja, mutta samalla myös hirveä vihapuhe alkoi. Musta kirjoitettiin jälleen juorupalstalle, minne mun sukulainen päätti kommentoida todella ikävää tekstiä. Hänkin väitti mun edelleen käyttävän ja haki itsellensä sääliä ja uhriutui asioista, mitä oon hänelle käyttöaikoinani sanonut. Mollasia mua ja nosti itseään jalustalle. Olin todella hämmentynyt, että mistä nyt tuulee. Olin laittanut yli kuukausi sitten häneen välit poikki kokonaan kaksnaamaisen käytöksen vuoksi. Hän oli ilmeisesti siitä hyvin loukkaantunut, kun asiaa noin alkoi purkamaan. Hänkin teki pari ilmoitusta myös nimellisenä ja nimettömänä. 

Mun alkuraskaus oli siis täynnä mollaamista ja haukkumista. Kukaan ei tuntunut uskovan, että pystyn tähän. Mä en lannistunut. En antanut niille valtaa. 

Maaliskuussa mulla alkoi perhepäihdekuntoutus. Työntekijät käyvät kerran viikossa kotikäynnillä ja kerran viikossa on vertaistukiryhmä. Alettiin kartottamaan mun päiviin normaalia sisältöä. Oon sen verran aktiivinen ihminen, että mulla pitää olla miltei kokoajan jotain tekemistä ja virikkeitä. 
Laitoin tomaatin ja chilin siemenet itämään ensimmästä kertaa. Ne on lähtenyt hyvin kasvuun. Mulla on paljon huonekasveja ja olen kehittänyt niiden hoidosta itselle myös harrastuksen.


Aloin käymään kerran viikossa taidepajalla ja uimassa mun äidin kanssa. Alotin raamatun tutkimisen Jehovantodistajien kanssa ja käyn miltei viikottain, myös heidän kokouksissa. Sain hengellisyydestä paljon toivoa ja voimaa. Ihania ihmisiä ja ystäviä.

Lapsen isän kanssa ei olla missään tekemisissä enään. Hän ei ole aiheuttanut mulle kuin pahaamieltä, sekä uhkaillut jatkuvasti väkivallalla ja haukkunut mua. Ihan virkavalta mulle soitti yhtenä aamuna kertoakseen, että ilmennyt toisen tutkinnan yhteydessä hänen suunnittelevan tekevänsä mulle jotain, että on syytä olla varuillaan. Lapsen sosiaalityöntekijä ja muut viranomaiset mun ympärillä ovat tietoisia tästä kaikesta. 

Oon äitipolilla tarkemmassa seurannassa mun päihdetaustan vuoksi, minkä koen hyväksi. Saan nähdä kerran kuukaudessa vauvan ja tarkistetaan onhan hänellä kaikki hyvin. Multa otetaan myös äitipolilla seulat.
Vielä maaliskuussa, kun mulla alkoi äitipoli käynnit muhun suhtauduttiin epäilevästi ja tyrkytettiin kokoajan korvaushoitoa, vaikka mulla oli ollut muutama kuukausi täyttä raittiutta jo takana. En nähnyt siinä järkeä aloittaa mun kohdalla korvaushoitoa, kun en koskaan opiaattikoukussa ole ollut ja olin päässyt täysin irti kaikesta. Korvaushoitoa perusteltiin pienempänä pahana, kun että käyttäisin satunnaisesti.
Tiedät, että tuolla käy paljon odottavia äitejä, ketkä väittävät kirkkain silmin lopettaneensa käytön, mutta seula tai viimeistään varmenne näyttää muuta. Tämmöisten ihmisten johdosta me ketkä oikeesti ollaan lopetettu kärsitään ennakkoluuloista.

Kaikki mun seulat päihdetyössä ja äitipolilla olleet negatiiviset. Viime käynnillä mun ei tarvinnut enää todistella vaan nyt ihan itse lääkäri ja kätilö kehui mua ja totesivat mun tehneen suuren työn itseni ja vauvan eteen. Tuli niin hyvä olla, että tää kaikki mun tekemä työ ja suuri edistyminen on nyt nähty. 
Mulla viikkoja on kertynyt nyt 27+.

Olen hyvin ylpeä itsestäni, että olen saavuttanut näin paljon asioita. Mulla on kaikki vauvan tarvikkeet ja vaattet kerättynä. Kaiken tän mä tein yksin, mutta on mulla myös ollut ystäviä ja äitini tukena. 

Tästä on hyvä jatkaa 🩷

Ajatuksia ja tuntemuksia

Mun vanhan osoitteen tiesi liian moni väärä ihminen, sekä sen asunnon seinät kätki pahoja muistoja ja inhottavia energioita menneestä elämästä. 
Mulla oli muutto toukokuun lopussa. Koitin olla stressaamatta sitä, mutta turhaan. Mä oon vähän semmonen ressaaja, vaikkei välttämättä olisi mitään stressattavaa. Mulla on vaan aina tapana ajatella pahinta, että asiat menisi hyvin. Ihanaa kuitenkin aloittaa pesänrakennus turvallisessa ympäristössä hyvien energioiden kera.

Mulla on paljon vielä huonoja ajattelutapoja, mistä mun tulisi opetella pois. Tää työ on vielä alussa, mutta oon huomannu omassa ajattelussa ja asioihin suhtautumisessa ison muutoksen.

Multa kysytäänkin paljon, että miten selviän siitä, kun musta edelleen puhutaan niin paljon pahaa mun entisen elämän vuoksi. Tähän oon löytänyt raamatusta vastauksia. Kyllähän Jeesuksestakin puhuttiin pahaa ja puhutaan tänäkin päivänä. Ihmisestä, joka ei tehnyt kenellekään pahaa tai tehnyt mitään väärää. Hän oli niin sanotusti täydellinen ihminen ja häntä paheksuttiin, vainottiin ja lopulta murhattiin. Hän ei piitannut pahaa puhujista ja vainoajista vaan toteutti opetustaan ja teki loppuun asti sitä, mikä oli hänen mielestä oikein.

En väitä, että minä olisin itse täydellisyys tai en olisi tehnyt kenellekään pahaa, mutta tämä on hyvä vertauskuva ja antaa minulle asiassa vertaistukea. Olitpa siis millainen tahansa niin aina on joku paheksumassa.

Mulle sillä ei vaan yksinkertaisesti ole enää merkitystä, mitä muut ihmiset ajattelevat, jotka ei ole mun tämän hetkisessä elämässä millään tavalla läsnä . He eivät tiedä, kuka minä olen ja heillä on valheellinen kuva minusta, joten se on heidän ongelma sitä pohtia, eikä minun.

 

Multa kysytään myös paljon mun mieliteoista. Niitä oli ensimmäisinä kuukausina paljonkin ja mun retkahtamisen kaava toimikin niin, kun tapahtui jotain odottamatonta, pahaa tai asiat ei menny suunnitelmien mukaan niin vedin turruttaakseni ne tunteet pois. Mä en kestäny, enkä halunnut tuntea asioita. Aineet oli helppo pakokeino, mutta sekin oli vain hetkellistä. On helppo siirtää asioiden käsittelyä, mutta sitä ei vain voi ohittaa. Se on sitten jossain kohtaa edessä.

Mulla on ollut paljon vastoinkäymisiä ja inhottavia asioita kohdistettu minuun mun raskauden aikana. Monesti puhutaan, että raskausajan tulisi olla hyvin rauhallista ja seesteistä. Niinhän sen tulisi olla, mutta ilman noita vastoinkäymisiä ja inhottavia asioita mä en osaisi hallita itseäni ja toimisin luultavasti täysin mun impulssien mukaan, kuten ennenkin. Mun on täytynyt nyt opetella kohtaamaan ja käsittelemään epämukavia asioita selvinpäin. 
Mulla ei siis tällä hetkellä ole enää minkäänlaisia mielihaluja, eikä mun mielessä edes juolahda vaikean paikan tullen vetää aineita. Tämä lapsi on mulle sen verran iso motivaattori, että aineet ei enää ole vaihtoehto. Jonkin verran on ollut vetounia ja ne on mulle kamalia painajaisia joihin herään, että eihän se vaan ollut totta. 

Mulla on ollut paljon ongelmia vihan hallinnan ja mun impulsiivisen käyttäytymisen kanssa. Oon rauhoittunut silminnähden ja ymmärtänyt sen, että mä en voi enää toimia niin. Ne asiat ja käyttäytymistavat ei palvele mun tämän hetkistä elämää millään tavalla. Mun tulee olla esimerkkinä omalle lapselle ja mun on hyvä aika nyt jo opetella olemaan esimerkillinen, kun hän ei vielä täällä ole. Tiedän, kuinka ei tule toimia ja osaan neuvoa ja kertoa, mikä asia johtaa ja mihin, kun toimii tietyllä tavalla. 

Voin myös antaa vertaistukea muille samassa tilanteessa oleville ja kertoa, kuinka mä olen selvinnyt tietyistä elämäntilanteista ja oppinut hallitsemaan tunteita, sekä himoja.

 

 

 

Omia juttuja

Kesä alkoi mukavasti. Mulla oli 5 päivää kestävä taideleiri päiväsaikaa. Teimme vanhoista lastenkirjoista taidepäiväkirjat pohjustaen ja päällystäen ne oman näköisiksi. Oon aina ollut tosi taiteellinen ja käsillä tekeminen on ollut semmonen mun juttu ja intohimo. Ala-asteen olin kuvataide luokalla ja ammattikoulun jälkeen vähän aikaa maksullisessa taidekoulussa, mutta se keskeytyi päihteiden ja sen hetkisen jaksamattomuuden vuoksi. Näin jälkeenpäin mua harmittaa tosi moni juttu, mikä mulla jäi kesken tai suorittamatta päihteiden ja niiden käytön tuomien mielenterveysongelmien vuoksi.

Mulla on lapsesta saakka aina ollut "omia juttuja". Tykkäsin leikkiä mieluummin yksin ja olla omissa maailmoissa kuin muiden kanssa. Mua naapurin lapset haki paljon koti ovelta ja soitteli leikkimään. Käskin äitiä valehtelemaan, etten oo kotona tai, että hän ei päästä mua leikkimään. Viihdyin yksin ja koin muiden olevan ns. häiritsemässä mun tekemisiä ja leikkejä. 

Laitosaikoina viihdyin paljon itsekseni huoneessa tekemässä "omia juttuja". Piirtelin, meikkasin, hoidin mun ihoa, luin kirjoja ja kirjotin paljon päiväkirjaa, sekä tein itselle kuntosaliohjelmia. Liikunta on ollut mulle myös aina lähellä sydäntä ja olen hyvin kiinnostunut kaikista liikuntamuodoista ja tekniikoista.

Kadotin vuosiksi nämä mun omat jutut ja mielenkiinnon kohteet päihteille. Itkin ja tuskastelin "mitä on ne mun omat jutut? Miks mä en jaksa ja mua ei kiinnosta enää mikään niin kuin ennen?". Kamppailin pitkään edellisen raitistumisjaksonikin aikana tämän kanssa. Ainoastaan liikunta oli mulla silloin kuvioissa ja harrastin aktiivisesti vapaaottelua vuoden ja toisen vuoden epäsäännöllisemmin, kunnes jäi kokonaan pois päihteiden käytön vuoksi.

Kadotin sen taitelian itsestäni, joka harmitti eniten. Aloin ottamaan yhteyttä omaan taiteellisuuteeni maaliskuussa ja käymään kerran viikossa avoimessa taidetilassa. En ottanut tekemisestä ja siitä miltä työni näyttää liikaa paineita tai oletuksia itseltäni. Tajusin sen myötä, että olen ollut itselleni liian ankara ja vaatinut täydellisyyttä töiltäni. Halusin, että kaikki on mahdollisimman realistista ja pitää näyttää just tietyltä. Heitin tämän asenteen kokonaan pois, enkä ole katsonut enää mallia vaan mennyt oman mielikuvituksen mukaan ja tutkinut miltä asiat näyttää mun pään sisällä.

Raitistumisen myötä on hyvä löytää ne "omat jutut" ja mielenkiinnon kohteet. Ne edesauttaa paljon löytämään päiviin sisältöä, kun ennen on ollut tapana vetää pää täyteen tylsyyden turruttamiseksi.

Alettiin myös viime viikolla neulomaan vertaistukiryhmässä vauvan töppösiä ja oon niitä tehnyt kotona melkeen joka päivä. Ennen tuli neulottua mm. lapasia, pipoja ja kaulahuiveja, mutta sukat jäi tekemättä. On ihanaa, kun oon saanut yhteyden vanhaan minääni 🩷

Epäilyksiä

Vaikka mulla nyt raskausaika on sujunut moitteettomasti päihteidenkäytön osalta silti tulee vastaan epäilyksiä, että palaanko entiseen lapsen syntymän jälkeen. En loukkaannu tästä vaan pidän tätä enemmänkin näytön paikkana. Mulla itselläkin on semmoinen ajattelutapa, että teot merkitsee enemmän kuin sanat. Mun ei auta sanoa ja vakuutella, koska aika tulee kumminkin sen näyttämään. 

Mulla on paljon entisiä kavereita ja tuttuja, joilla raskausajat sujunut hyvin, mutta ovat nopeaa lapsen syntymän jälkeen palannut takaisin päihteiden pariin. Oon siis paljon nähnyt vierestä kuinka toi kuvio toimii ja nyt oivaltanut omalla kohdalla sen, että mä en ole laittanut "paussille" mun päihteiden käyttöä vaan oikeasti muokannut mun käytösmalleja ja jättänyt sen elämän taakseni. Mulla ei siis ole enää mikään tarve tai hinku päästä bilettämään ja sekoilemaan.

Mulla on aina ollut semmoinen ajatus vanhemmuudesta, ettei siihen kuulu päihteet. Ajatus siitä, että mulla olis lapsivapaa ja vetäisin aineita kuvottaa mua. Paljon oon kuullut toisten päihdeäitien sanovan "Mulla on oikeus olla nuori, vaikka musta tulikin äiti.", "Vapaa ajalla jokainen voi tehdä mitä haluaa." Toi on sitä perus narkkarin puhetta ja sitä sairautta itsessään, kun uskotellaan vetämisen olevan ok, kun lapsi ei ole läsnä. Nuorikin voi olla ilman päihteitä. 

Mun lapsuudessa alkoholi oli tosi vahvasti läsnä ja tiedän kuinka se vaikuttaa lapseen, enkä halua niitä kokemuksia tai tuntemuksia mun oman lapsen kokevan. 

Mä valitsin kulkea tämän matkan ja tulla äidiksi, joten aion myös elää lapselleni. Se ei tarkoita sitä, etteikö mulla olisi noita "omia juttuja" tai harrastuksia. Mä voin olla edelleen nuori ja pitää hauskaa. Päihteille mä oon vuosia omistanut mun elämäni, eikä se tuonut tullessaan mitään hyvää, joten miksi mä palaisin niiden pariin enään koskaan?

Heikkoja hetkiä voi tulla ja tiedän, että väsymys ja uupumus ovat vastassa, kun mulla on 24/7 oltava läsnä ja hoidettava mun vauvaa. Päihteet ei kuitenkaan ole ratkaisu niihin vanhemmuuden tuomiin ongelmiin, vaan puhuminen. Se, että sanon ääneen ja pyydän apua ei tee musta heikkoa vaan se on sitä vahvuutta. 

 

Mulla oli tänään äitipoli ja käytiin juurikin näitä asioita läpi. Viikkoja mulla on ylihuomenna tasan 32. Lapsi kasvaa tasaisesti ja kaikki on niin kuin pitääkin. Uskomatonta, että mulla on kohta ihana pieni nyytti sylissäni. Tää lapsi on mulle niin arvokas, sillä koen hänet mun pelastajaksi, enkä tule koskaan häntä laiminlyömään miltään osin. 

Lähestyvä synnytys

Viikkoja mulla on kertynyt nyt 36+.
Mulla oli viimeinen äitipoli käynti keskiviikkona, koska vauva, sekä minä voimme erittäin hyvin, eikä missään ole mitään poikkeavaa niin ei lisäkäyntejä laitettu. Sanottiin vain, että tulet sitten seuraavan kerran synnyttämään. 

Kävin vauvatalolla haastattelussa Doulaa varten ja mulla kriteerit täyttyi sen saamiseksi. Ollaan kerran tavattu ja käyty läpi synnytystä. Mulla toiveena on ollut alusta lähtien lääkkeetön kivunlievitys ja synnytys veteen. Käytiin läpi lääkkeettömiä kivunlievitys menetelmiä, sekä puhuttiin kaikista vaihtoehdoista, koska minähän sitä en päätä miten synnytys etenee tai vauva syntyy. Mua on pikkuhiljaa alkanut jännittämään tuleva synnytys, mutta se, että mulle tulee synnytykseen koulutettu tukihenkilö tuo mulle turvallisuuden tunteen.

Kesäkuun alussa mulla oli verkostopalaveri, missä oli paikalla päihdeperhekuntoutuksen ohjaajat, päihdehoitaja, neuvolatäti, äitipolilta kätilö, sekä sosiaalityöntekijä. Palaverissa päätettiin, että kotiudutaan sairaalasta vauvan kanssa meidän omaan kotiin, eikä ensikotiin. Kaikkien mun kanssa työskentelevien viranomaisten näkökulmasta mun kohdalla ensikotia ei nähdä tarpeelliseksi. 
Päihdeperhekuntoutus jatkuu samalla suunnitelmalla, mikä ollut aiemmin. 
Työntekijät käyvät siis 1-3 kertaa viikossa mun kotona ja kerran viikossa on vertaistukiryhmä. 
Tällä hetkellä kotikäyntejä on ollut kerran viikossa, mutta vauvan synnyttyä kotikäynneille tulee tarvetta enemmän. Toki jos koen itse ensikodin tarpeelliseksi ja voimavarat eivät riitä voin aina mennä sinne.

 

Oon muuten voinut tosi hyvin ja jaksanut tehdä asioita niin, että ihan ihmetellään miten oon niin reipas ja hyvinvoiva. Tää kuumuus on nyt ihan lähipäivinä kyllä alkanut siihenkin vaikuttamaan. Tulee nukuttua enemmän ja ei vaan yksinkertaisesti jaksa mitään ylimääräistä. Toki mä alan olemaan nyt niin loppuviikoillakin, että on aivan normaalia, ettei jaksa tohuta niin ahkerasti. Yksin ollessa mulla ei vaan hirveästi ole vaihtoehtoja jäädä vaan makaamaan ja olla tekemättä mitään.